Parsakaali eli Brassica oleracea var

Kaikkea mielenkiintoista Parsakaalista on ristikasveihin kuuluva viljelykasvi, joka on kaalin eräänlainen evoluutio. parsakaalia viljeltiin jo antiikin roomassa. Parsakaalin käyttö parsakaalista käytetään vain maan päälliset osat, eli kukinto varret ja lehdet parsassa on paljon vitamiineja C-vitamiinia, folaattia, fosforia ja K-vitamiinia. kasviksiin nähden tuore parsakaali sisältää myös runsaasti proteiineja, alfalinoleenihappoa, B2-vitamiinia ja steroleita. Parsakaali on terveellinen.

hevonen12

hevonen11

hevonen10

hevonen9

hevonen8

hevonen6

Equus cabbalus eli hevonen

Hevonen on nisäkäs joka kuuluu iso kokoisiin kavioeläimiin, tarkemmin hevoseläimiin kuuluva hevonen kesytettiin nykytietämyksen mukaan aikavälillä 4500−2500 eaa Euraasiassa Vuoteen 1000 eaa. mennessä kesy hevonen oli levinnyt yli Aasian, Euroopan ja Pohjois-Afrikan. Hevonen on alun perin tarkoitettu sotaratsuksi(keskiajalla) kulkupeliksi ja peltotöihin(erityisesti suomenhevonen),hevonen oli siis korvaamattoman arvokasa apuri monille ja joillekkin jopa melkein elin keino mutta autot ja traktorit ovat hiljattain syrjäyttäneet hevoset paremmalla työ tehokkuudella ja nopeudella. Kuitenkin hevosella nykyään on eri urheilulajeja kuten ravi, esteratsastus, kenttäratsastus, lännenratsastus, matkaratsastus ja koulu ratsastus. Hevosten määrä Suomessa on kaksinkertaistunut viimeisten 25 vuoden aikana kiitos hevosurheilun. Suomessa on noin 70 000 hevosta(Suomeessa on noin 200 hevoslajia). Hevos kannasta on noin 24 250 lämminveristä ravuri hevosta, 19 500 suomenhevosta, 14 200 lämminveristä ratsua ja viimeisenä ja pienimpänä 8100 ponia.

Nyky hevonen Nykyhevosten koko vaihtelee jalostuksen mukaan . Maailman pienimmän hevosrodun (falabella) edustajat ovat pienimmillään vain vajaan puolen metrin korkuisia eli suunnilleen koiran kokoisia, kun taas maailman suurimman rodun (shirehevonen) edustajat saattavat kasvaa yli kaksimetrisiksi. Tavallisimmin hevosen säkäkorkeus kuitenkin on 120–170 cm. Alle noin 148 cm korkeita hevosia voidaan kutsua poneiksi, mutta poni-nimitys voi riippua joko säkäkorkeuteen tai rodusta. Tiettyjä pieniä rotuja (esimerkiksi islanninhevonen) ei myöskään koosta huolimatta pidetä poni- vaan hevosrotuina.
Hevonen tulee täysikasvuiseksi rodusta ja yksilökohtaisista eroista riippuen 4–6-vuotiaana. Kesyhevonen saattaa elää jopa 50-vuotiaaksi (vanhin tavattu hevonen oli 61v )mutta yleensä korkeintaan noin 30-vuotiaaksi. Villi hevoset menehtyvät huomattavasti nuorempina, ja moni kesyhevonenkin joudutaan lähinnä ruoansulatuskanavan tai hengityselimistön sairauksien tai jalkavaivojen vuoksi lopettamaan 10–20 vuoden iässä.
Hevonen on erikoistunut ruohonsyöjäksi, ja sen luontaisinta ravintoa ovat huonosti sulavat ja runsaskuituiset heinäkasvit. Se tulee hyvin toimeen ravintoarvoltaan kehnolla kasviravinnolla, kunhan sitä on saatavilla runsaasti. Hevosen ruoansulatuselimistö onkin sopeutunut "toimimaan" ruoho- ja heinäravinnolla. Se saattaa luonnossakin syödä lisäksi myös kuorta, lehtiä, silmuja, hedelmiä ja juuria. Työssä olevalle kesyhevoselle syötetään korsirehun eli ruohon tai heinän ohella lisäenergian antamiseksi myös jyvärehuja (esimerkiksi kauraa ja maissia). Jotta hevonen ei sairastuisi, se on totutettava kaikkeen uudenlaiseen ravintoon vähitellen. Jyvärehun määrän on myös oltava oikeassa suhteessa sekä hevosen energiantarpeeseen että sen pääravintoonkin eli korsirehuun, jota hevosen täytyy jatkuvasti saada.

Hevosten sosiaalista käyttäytymistä: kaverukset rapsuttavat hampaillaan toisiaan kohdista, joihin on itse vaikea yltää.
Hevonen on laumaeläin. Luonnonoloissa se elää laumoissa, joihin johtajaoriin lisäksi kuuluu noin 3–8 tammaa varsoineen. Varsat jättävät lauman 2–4 vuoden iässä ja liittyvät ennen pitkää toiseen vastaavaan laumaan. Saaliseläimenä hevonen on hyvin herkkä ja säikky kaikenlaisille ympäristönsä muutoksille ja taipuvainen välittömästi pakenemaan täyttä vauhtia juosten siltä varalta, että kyseessä on petoeläin. Hevonen onkin varsin nopea ja kestävä, lyhyillä matkoilla jopa 60–80 kilometrin tuntinopeuksiin yltävä juoksija. Hevonen kykenee myös hyppäämään melko korkealle ja pitkälle, vaikkakin se luonnossa yleensä mieluummin kiertää esteet. Taisteleminen on toissijainen puolustautumiskeino, mutta hevonen osaa varsin tehokkaasti käyttää tähän tarkoitukseen niin hampaitaan kuin kavioitaankin.
Hevosilla on keskenään aina tarkka arvojärjestys, joka helpottaa ja selkeyttää lauman elämää: kukin hevonen tietää, mitkä hevoset väistävät sen tieltä ja mitä sen on itse väistettävä, ja minkä hevosen esimerkkiä vaaran uhatessa seurataan. Uuden hevosen liittyessä laumaan tai erityisesti kahden oriin kohdatessa saattaa aluksi seurata kahnauksia, jotka selvittävät tulokkaan aseman lauman muihin jäseniin nähden. Verenhimoinen tappeleminen on kuitenkin vaarallista voimavarojen tuhlaamista eikä ole hevosille luonteenomaista, vaan jompikumpi hevonen antaa pian periksi hyväksyen alemman asemansa arvoasteikossa. Lauman aggressiivisin jäsen myöskään ole lainkaan välttämättä sen johtaja.
Hevosta ei pidetä perinteisessä mielessä erityisen älykkäänä eläimenä. Se on kuitenkin motorisesti etevä liikkuja sekä erittäin herkkä aistimaan toisten hevosten ja ihmisenkin mielentilan ja pienetkin liikkeet ja eleet. Erittäin sosiaalisena eläimenä hevonen myös pyrkii miellyttämään varsinkin niitä muita hevosia ja ihmisiä, jotka se katsoo johtajakseen. Johdonmukaisesti opetettuna se oppiikin yhdistämään vaativia ja monimutkaisiakin suorituksia tiettyihin hienovaraisiin, mutta selkeisiin merkkeihin. Tämä mahdollistaa hevosten hyvin monipuolisen käytön ratsastuksessa, ajossa, työssä ja vaikkapa sirkusnäytöksissä.
Kesyhevosen luontaista pakoreaktiota hillitsee jalostustausta, koulutus ja tottuminen sekä turvautuminen pelottavissa tilanteissa johtajaan. Jos esimerkiksi ratsastaja pysyy hevosen mielestä pelottavassa tilanteessa rauhallisena, ratsastajaansa luottava hevonen seuraa hänen esimerkkiään ja jää aloilleen, vaikka saattaakin säpsähtää. Vastaavasti ratsastajan säikähtäminen voi saada hevosenkin pelkäämään.

Terveen hevosen tuntomerkkejä ovat kiiltävä karva, kirkkaat silmät ja sidekavojen pitää olla vaaleanpunaiset, sieraimet eivät saa vuotaa ja ruokahalu on oltava hyvä. Terveet jalat ovat viileät, eikä niissä ole turvotuksia. Normaali ruumiinlämpö on 37,0 - 38,0 astetta, varsoilla 37,5 - 38,5 astetta. Lämpö mitataan peräsuolesta. Kohonnut lämpö on merkki tulehduksesta. Matalampi lämpö voi olla merkki shokista. Lämpö mitataan, kun hevonen on ollut hetken . Syke on normaali, kun se on 28 - 40 lyöntiä minuutissa. Sitä ei tehdä heti rasitukseen jälkeen. Sykkeen tarkistus sormin onnistuu leikaluun sisäsivulta leukavaltimosta. Normaalia suurempi syke voi olla merkki kivusta tai kuumeesta. Syke voi olla korkeampi myös liikunnan seurauksena. Limakalvot ovat normaalisti väriltään vaaleanpunaiset. Värin voi tarkistaa ikenistä. Paina ientä, jolloin se muuttuu valkoiseksi. Nosta sormi, värin tulisi palautua parissa sekunnissa. Hitaampi palautuminen ähkyn yhteydessä voi olla merkki alkavasta shokista. Imusolmukkeiden tulee olla yhtä suuret, ne eivät saa olla turvonneet tai lämpimät. Imusolmukkeet löydät tunnustelemalla leuan alta tai leukaperien takaa.

Hevonen on kiltti hevonen on suurimmaksi osaksi kiltti eläin jos et kiussaa hevosta niin hevonen antaa vaan sinun olla eikä tee sinulle mitään, hevosta ei siis tarvitsa pelätä. Mutta jos erehdyt kiusaamaan hevosta, hevonen saattaa potkaisa sinua joten ei kannata kiusata hevosta!

Hevosen erilaiset tuntomerkit joille on annettu oma nimi
Siima: Keskellä selkää kulkeva juova. Alkaa niskasta ja päättyy häntään.
Pyörre: Usein ympyrän muotoinen alue karvassa, jonka kasvusuunta on muuta karvaa vastaan.
Herasilmä: Nimitystä käytetään silmästä, joka on sinivalkoinen, koska värikalvosta puuttuu väri. Yleensä valkopäisen hevosen toinen silmä on herasilmä. Läsi: Leveä valkoinen merkki, joka kulkee pitkin naamaa ja nenäpiitä. Kapenee usein turpaa kohti.
Pilkku: Valkoinen täplä sierainten alueella tai huulessa.
Tähti: Mikä tahansa valkoinen karvalaikku otsalla, usein muistuttaa tähteä tai timanttia.
Piirto: Valkoinen kapea merkki, joka kulkee otsalta alaspäin nenäpiitä pitkin. Yleensä nenäluuta kapeampi.
Valkopää: Valkoinen alue peittää koko naaman, laajempi kuin läsi.

Hevosella on yleensä kolme askellajia käynti, ravi ja laukka,kaikista yleisemmät erikoisaskellajit ovat töltti ja passi.


Hevosen hoitoon kuuluu joka päivä kavioiden putsaus, karsinan siivous, ulos vieminen, harjaus, ruokinta ja kengitys joka 4-5 viikko. Hevonen kengitetään ensimmäisen kerran 1-3 vuotiaana. Vaikka hevosen hoitoon kuuluu paljon työtä, lapsi voi hoitaa omaa hevostaan aikuisen avulla.

Hevonen syö talvisin heinää ja kauraa, sekä kesällä laidun ruohoa ja juo päivässä 30-40 litraa raikasta vettä.

Hevosen mieli herkkuja ovat porkkana, kuivaleipä ja omena.

Ponit ovat pienikokoisia hevosia (säkäkorkeus yleensä alle 148 cm).
Lämminveriset hevoset ovat kevyitä, vilkkaita ja nopeita hevosrotuja, joita käytetään laukka- ja ravikilpailuissa, ratsuina ja ajohevosina. Kylmäveriset hevoset ovat raskaita ja vahvoja hevosrotuja, joita käytetään työhevosina. Täysiveriset hevoset ovat erityisen pitkälle jalostettuja ja kevytrakenteisia lämminverirotuja. Tamma eli naaras hevonen.Ori on leikkaamaton uros hevonen. Ruuna on leikattu uros hevonen. Varsa on hevosen lapsi.

Hevosen lisääntyminen
Tammat tulevat sukukypsiksi noin 2,5–3,5-vuotiaina, joskin tamma saattaa lähinnä vahingossa tiinehtyä jo yksivuotiaana ja varsoa kaksivuotiaana. Hevosten luontainen paritteluaika on pohjoisella pallonpuoliskolla toukokuusta syyskuuhun, ja tamman normaali kiimakierto on tuona aikana noin 21 vuorokautta. Kiiman ulkoiset oireet kestävät 4–10 vuorokautta. Tiinehdyttyään tamma kantaa varsaanormaalisti noin 11 kuukautta.

Hevosten taudit Hevosten yleisimmät virustaudit ovat herpesvirus, hevosinfluenssa ja virusarteriitti. Hevosen vakavimpia sairauksia ovat ähky, kaviokuume, puhkuri ja pääntauti. Hevonen voi saada ähkyn huonosta ravinnosta, esim. homeisesta heinästä tai siitä, että sen annetaan juoda liian nopeasti liian kylmää vettä ratsastuksen jälkeen. Ähkyn oireita ovat voimakas hikoilu ja piehtarointi. Hevosta täytyy kävelyttää ähkyn aikana, eikä sitä saa päästää piehtaroimaan. Jos hevosella on ähky, täytyy paikalle hälyttää eläinlääkäri. Kaviokuumeen hevonen voi saada huonosti hoidetuista kavioista tai likaisista karsinan alusista. Kaviokuume on yleisin lylmäverisillä ja poneilla, ja kaviokuumeen aiheuttaa myös liiallinen syönti. Puhkuri on paha yskä, joka voi tulla pölyisestä heinästä. Tämän vuoksi heinä kannattaa liottaa ennen ruokintaa. Pääntautinen hevonen on heti eristettävä miusta hevosista tartuntavaaran vuoksi. Pääntaudin aiheuttaa streptokokkibakteeri, joka leviää helposti rehuista, varusteista, ruoka- ja juomakupeista sekä ihmisten välityksellä. Ensimmäinen oire on noin viikon sairauden itämisajan jälkeen ilmestyvä korkea, noin 40-41 asteinen kuume. Hevonen ei syö, sen olo on kurja, sen sieraimista valuu räkää ja sitä yskittää. Muutaman päivän päästä imurauhaset turpoavat leuan alta ja sinne kehittyy märkäpesäkkeitä, jotka pian kypsyvät, puhkeavat ja erittävät märkää visvaa. Joskus kipeät paiseet joutuu puhkaisemaan eläinlääkäri. Tauti voi pahimmillaan tappaa.

Hevosta syödään? Ranskassa ja Italiassa hevosen on kasvatetaan hevosia lihan tuotantoa varten. Suomessa syödään vain loukkaantuneita hevosia tai menesty mättömiä ravureia Suomessa teurastetaan vuosittain noin 1000 hevosta.

Hevosen tunto merkkejä Rautias kuuluu perusväreihin. Punarautiaalla on punaruskea karva, jouhet ovat samanväriset tai vaaleammat. Vaaleanrautiaan karva on kullanruskea, jouhet samanväriset tai vaaleammat. Hyvin vaaleaa rautiasta sanotaan liinakoksi. Sen harja ja häntä ovat erittäin vaaleat. Tummanrautilla on tummanruskea karva, ja jouhet ovat samanväriset tai vaaleammat. Iho on harmaa ja kaviot vaaleat.

Ruunikolla on ruskea karva, jouhet ja jalat ovat mustat. Ruunikoita esiintyy useimmissa hevosroduissa. Vaaleanruunikon karva on vaaleanruskea, jouhet ja jalat ovat mustat. Punaruunikolla on punaruskea karva, jouhet ja jalat mustat. Iho on harmaa ja kaviot ovat tummat.
Hallakoiden karva on vaaleanruskea, samoin iho. Silmät ovat vaaleat. Jalat, häntä ja harja ovat mustat. Hallakot synnyttävät joskus albiinovarsoja. Hiirakoiden peitinkarva on harmaa, joskus jopa melkein musta. Pää, jalat, harja, häntä ja siima ovat tummemmat.
On olemassa kahdenlaisia kimoja: tasavärisiä ja vaalenevia. Tasavärisen kimon väri ei muutu iän myötä. Vaaleneva kimo syntyy tummana ja vaalenee vuosien kuluessa, kunnes siitä tulee täysin valkoinen. Vaalenevia kimoja esiintyy monissa roduissa. Varsat syntyvät ruunikkoina mustina tai rautiaina, mutta joka karvanlähdön yhteydessä ne saavat lisää valkoisia karvoja. Aivan valkoisia ne ovat 10- 12 - vuotiaina. Monista vaalenevista kimoista tulee 4- 10 vuoden ikäisinä papurikkoja, tällöin niiden karvaan tulee tummanharmaita renkaita muistuttavia läiskiä. Joskus peitinkarvaan voi tulla pieniä ruskeita läikkiä, tällaisesta käytetään nimitystä kärpäskimo. Tasavärinen kimo on harvinainen väri lämminverisillä, mutta yleinen joillakin poni - ja kuumaveriroduilla esim. ardennienhevosilla ja connemaranponeilla. Tasavärinen kimo syntyy kimona, ja väri säilyy koko iän samana. Pohjaväri voi vaihdella, pää on yleensä tummempi. Mustankimon pää ja jalat ovat mustat, harjassa ja hännässä on myös mustaa. Ruunikonkimon pää ja jalat ovat ruskeat, hännässä ja harjassa on mustaa. Rautiaankimon pää ja jalat ovat punaiset, harjassa ja hännässä on punaista.
Päistärikön pohjaväri voi olla musta, rautias, ruunikko tai tummaruunikko. Peitinkarvan seassa on valkoisia karvoja, mutta niitä on vähemmän kuin kimolla.
Tiikerinkirjavat ovat valkoisia ja niissä on värillisiä täpliä. Täpliä on erikokoisia ja niiden määrä vaihtelee. Tiikerinkirjavan kaviot ovat usein raidalliset, ja häntä usein lyhyt ja ohut. Jouhien väri riippuu peitinvärin täplistä. Tiikerinkirjavien iho on turvassa ja sukuelinten ympärillä vaaleanpunaisen ja tumman täplikäs. Silmää ympäröi valkoinen rengas. Appaloosat ovat väriltään tiikerinkirjavia. Värityksessä on viisi päätyyppiä: blanket- takaosa on valkoinen, mahdollisesti tummia täpliä; marble- kimoväritys, jalat ja pää tummat, keskiosa vaalea; leopard- valkoinen ruumis, jossa tummia täpliä; snowflake - täpliä lautasilla ; frost- tumma ruumis, valkoisia täpliä.
Mustakinkuuluu perusväreihin. Peitinkarva ja jouhet ovat mustat. Täysin mustan hevosen lautasilla ja turvan ympärillä karva on sinivivahteinen. Väri luokitellaan tummanruunikoksi, jos karva on ruskeaa lautasilla ja turvan ympärillä. Varsat syntyvät harmaina, mutta kun varsakarva lähtee, tulee esiin musta väri. Täysin musta on kuitenkin suhteellisen harvinainen. Voikon peitinkarva on kellertävä tai punertavan keltainen. Harja ja häntä voivat olla lähes valkoiset. Silmät ovat vaaleat ja iho ruskea. Peitinkarvan väri on on enimmäkseen karvan latvassa, muuten niissä ei erityisemmin pigmenttiä ole. Isabellanväristä kutsutaan joskus palominoksi. Vaikka hevosia kutsutaan albiinoiksi, ne eivät voi oikeastaan olla sellaisia. Albiinolla on teräksenharmaat tai siniset silmät, ja kaviot ja iho ovat vaaleat. Albiinon iho on herkkä auringolle, ja siksi saa herkästi ihottumaa. Se ei olekaan kovin toivottu väri. Moniin rotukantakirjoihin albiinoja ei hyväksytä, eikä albiinoja voida palkita.



Tietojen lähde wikipedia ja kookkas.